Tulin JNV:hen vuonna 1979. Silloin puheenjohtajana oli Helvi Tursas. Olin saanut liikunnanopettajan viran Jyväskylän normaalikoulusta neljä vuotta aikaisemmin. Helvi soitti minulle, että nyt minua tarvitaan Jyväskylän Naisvoimistelijoiden puheenjohtajaksi. Muuten tämä seura loppuu tähän. Hän ei enää jaksa. Niinpä sitten lupasin ja tulin valituksi puheenjohtajaksi. Kokemusta seuratyöstä minulla oli vain harrastajana ja ohjaajana. Helvi lupasi auttaa aina, kun tarvitsen apua. Sen hän myös piti. Kun soitin hänelle, että nyt tarvitsisin häntä, oli hän heti valmiina.
Toimin puheenjohtajana yksitoista vuotta, jonka jälkeen jatkoin ohjaajana ja viimeisinä vuosina varaohjaajana kaikkiaan 22 vuotta. Ohjaajakokemusta minulla on myös Saarijärven Naisvoimistelijoissa neljä vuotta. Harrastajana olin ollut siellä 9 vuotta sekä Äänekosken Naisvoimistelijoissa kaksi vuotta. Puheenjohtajan tehtävän ohella kuuluin Keski-Suomen SNLL-jaostoon, jossa vastuualueenani oli koulutuskurssit, leirit ja näytökset.
Voimistelu on ollut minulle erittäin tärkeä henkireikä. Olen saanut voimistelusta hyvää mieltä paljon ystäviä, monia rikkaita kokemuksia, haasteita, mielekästä toimintaa ja esiintymisen tuomaa jännitystä ja onnistumisen kokemuksia. Siksipä ei ollut lainkaan vaikeaa lupautua seuraan vastuutehtävään. Olen itse saanut voimistelusta niin paljon, että halusin tarjota samanlaisia innostavia kokemuksia myös muille, erityisesti lapsille.
Kun tulin seuraan, toimintaa oli melko vähän. Vain Puistokoululla ja Hongikon koululla, nykyisellä Ammattikorkeakoululla, oli ryhmiä. Voimistelu ei ollut suosittua. Jyväskylä oli pesäpallo-, lentopallo- ja jääkiekkokaupunki. Haimme ja saimmekin harjoitusvuoroja eri puolilta kaupunkia, joten toimintamme laajeni vuosi vuodelta. Ohjaajaongelma oli vuosittainen. Oli myös iloisia yllätyksiä, kuten Tarja Rasimus, joka soitti, että tarvitaanko ohjaajaa, hän oli ohjannut Pakilan Naisvoimistelijoissa ja on nyt tulossa opiskelemaan Liikunnalle. Tarjasta saimme todella taitavan ja innostavan ohjaajan. Hänen ryhmänsä osallistuivat kilpailuihin jo ensimmäisenä vuonna. Minulla oli ajatus, että seuraamme pitäisi saada valiovoimistelijoiden ryhmä, joka olisi nuoremmille esikuvana ja innostuksen herättäjänä. Niinpä perustimme valiovoimistelijoille tarkoitetun harjoitusvuoron. Minunkin oli osallistuttava sille, että vuorolla olisi vähintään viisi osallistujaa kaupungin ohjeistuksen mukaan. Meitä ohjasi Marja Kallioniemi. Hän sai houkuteltua Liikunnalta lisää tyttöjä, joten saimme kasaan joukkueen. Minäkin voimistelin joukkueessa piirin kilpailuissa, josta minulla on piirinmestaruusmitali! Valtakunnallisiin SNLL:n mestaruuskilpailuihin osallistuivat vain joukkueen nuoremmat voimistelijat. Valiojoukkueemme voitti hopeamitalin! Seuraavana syksynä ei enää ollut pulaa valiovoimistelijoista. Ryhmää alkoi ohjata Tarja Rasimus. Kulta- ja hopeamitaleita tuli jatkossa vuosina 1984, 1986, 1988 ja lisäksi mitaleita nuorempien tyttöjen joukkueille.
Myös Kypärämäen kouluun opettajaksi tuleva Raija Setälä otti minuun yhteyttä ja tarjoutui ohjaajaksi. Hän oli ohjannut aiemmin Vilppulan Naisvoimistelijoissa. Raijasta saimme taitavan pedagogin, joka ohjasi vuosikaudet monia lasten ja aikuisten ryhmiä. Raijan ryhmät osallistuivat myös kilpailuihin. Näin nämä kaksi ohjaajaa loivat pohjan JNV:n kilpailutoiminnalle, jota ei 1960-luvun jälkeen ollut lainkaan.
Rahanhankinta oli tärkeässä roolissa. Joka kuukausi oli jotakin toimintaa seuran talouden kohentamiseksi: lehden jakamista, arpajaisia, kirpputoria, muotinäytöksiä liikuntanäytöksiä, esiintymisiä eri tilaisuuksissa, pullojen keräämistä, kunto- ja virkistyspäiviä, naistentansseja, käsinpainettuja tyynyliinoja ja poppanakasseja sekä –liinoja myyjäisiin. Hauska tai harmittava tapaus liittyy tyynyliinojen käsinpainamiseen. Olimme sopineet päivän, jolloin pidetään meillä painanta- ja ompelutalkoot. Kun kyseinen ilta koitti vain Ritva Aaltokallio tuli. Kun valmistelimme toiminnan aloittamista, sammuivat valot, eivätkä tulleet takaisin koko iltana. Ompelu ei sähköttä onnistunut, mutta kynttilän valossa maalasimme vadelman lehtiä ja painoimme leikkaamiimme kankaisiin. Kahvitkin saimme keitetyksi takassa, joten ihan mukava ilta siitä tuli.
Kisamatkat olivat aina hauskoja ja kokemusrikkaita. Suurkisat olivat Tampereella vuonna 1980 ja talvikisat Jyväskylässä vuonna 1985. Lahdessa osallistuimme nuorten suurkisoihin vuonna 1986 ja Helsingissä Syke 100 tapahtumaan vuonna 1990. Yhdessä vietetyt päivät ja illat koulujen luokkahuoneissa päivän tapahtumia kertaillen ja onnistuneita ostoksia esitellen. Väsymys johti usein hihityskohtaukseen, josta ei meinannut tulla loppua.
Valiojoukkueemme valittiin SNLL:n edustajaksi Kiel-viikolle vuonna 1985. Olimme hankkineet yhtenäisen edustusasun. Joukkomme edusti upeasti. Matkustimme Finnjetillä Saksaan. Esiinnyimme laivassa mennen tullen ja saimme palkaksi buffetpäivällisen. Kielissä meidät otti ystävällisesti vastaan siellä asuva suomalainen rouva. Hän kutsui meidät kotiinsa yhtenä iltana. Siellä meitä odotti sauna, jossa oli myös yhden hengen palju, joka herätti hilpeyttä. Ilta oli mieleenpainuva.
Valiojoukkueemme valittiin kanadansuomalaisten 50-vuotissuurjuhlille vuonna 1989 Sudburyssä. Lähtöä varten kokoonnuimme Tarjan vanhempien kotona Käpylässä. Olimme jälleen upea joukkue uusissa edustusasuissamme. Tarja oli ohjannut ohjelmamme kuten Kiel-viikollekin. Lentomatka sujui kuin siivillä, kun joukkueemme alkoi laulaa ja leikkiä. Siihen ilonpitoon liittyi myös osa muista matkustajista sekä Miljoonasateen pojat, jotka olivat menossa samoille juhlille. Moni matkustaja sanoi matkan jälkeen, että tämä lento oli hauskin, millä hän on koskaan ollut. Olimme keränneet matkakassaamme ahkerasti, mutta oli kuitenkin elettävä säästeliäästi. Olimme varanneet Torontossa hotellihuoneet, joissa oli king-bedit. Niinpä aina kaksi nukkui yhdessä sängyssä. Minä sain parikseni SNLL:n puheenjohtajan Pirjo-Liisa Vileniuksen eli sain hoitaa suhteita liittoon sekä päivin että öin. Samana vuonna saimme myös vieraita Tsukuban yliopistosta. Järjestimme yhteisen näytöksen ”Kirsikan kukka”.
Olen osallistunut 10 kertaa Gymnaestradaan. Ensimmäisen kerran osallistuin yksin Berliinin Gymnaestradaan 1975. Silloin koin, että seuraavalla kerralla ehdottomasti haluan mukaan ohjelmaan. Silloin tapahtumasta saa vielä enemmän irti. Berliinistä jäi mieleen afrikkalainen miesten ryhmä, joka oli ilmiömäinen yhtenäisyydessä, rytmissä ja tempossa.
Vuonna 1982 oli Zurichin Gymnaestrada. Suomen ohjelmana oli Raija Riikkalan suunnittelema ja ohjaama Sibeliuksen musiikkiin tehty Suomen lippu. Esitimme ohjelman kolme kertaa ensin jäähallissa ja sitten ulkona kentällä. Joka kerta, kun yleisö huomasi, että nyt muodostuu Suomen lippu, se nousi ylös js alkoi taputtaa sekä pauhata haltioituneena. Musiikki oli siinä kohtaa hyvin hiljainen, joten emme kuulleet sitä lainkaan, vaan esitimme mielessämme laskien lipun hulmuamisen. Se kokemus on varmaankin hienoin, mitä omalle kohdalleni on tullut.
Vuonna 1987 olimme Tanskassa, Herningissä. Siellä Suomen ohjelma valittiin päätösjuhlaan. Ohjelma päättyi upeaan kukkaan. Se oli aivan eri tasoa, kuin muiden maiden kenttäohjelmat. Päätösjuhlan aikana alkoi sataa. Helvi Tursas oli katsomossa kassien vartijana. Kun juhla päättyi, kaikki lähtivät kiireesti juoksemaan bussillemme. Helvi oli raahannut kassit katsomon alle. Siellä sitten ihmettelimme Helvin kanssa, miten me ja kassit selviämme bussille. Lähdimme varsinaisina kuormajuhtina kantamaan tavaroita. Onneksi Tarja tuli meitä vastaan ja avusti kassien kantamisessa.
Vuonna 1991 olimme Amsterdamissa, jossa messukeskuksen tilat olivat mahtavat suuren tapahtuman järjestelemiselle. Amsterdamista jäi mieleen kehitysvammaisten ryhmän esiintyminen. Se oli ensimmäinen kerta, kun erityisryhmä oli mukana tapahtumassa. Heidän ohjelmansa oli niin koskettava, että useimmilla katsojilla oli kyyneleet silmissä. Esiintyjien riemu onnistuneesta suorituksesta oli sydämestä pursuavaa. Tässä tapahtumassa ja kaikissa seuraavissa olinkin ohjaajan ja/ tai voimistelijan roolissa.
Vuonna 1995 olimme Berliinissä. Edellisestä Gymnaestradasta siellä oli kulunut 20 vuotta. Kaupunki ei ollut enää niin sodan runtelema, kuin edellisellä kerralla. Ohjelmamme koostui vuodenajoista. Me naiset olimme talviosuudessa valkoisin asuin ja virkattuine ”siilimyssyinemme”. Joukkue ilahdutti ja yllätti minut syksyllä, kun pihassamme puolenyön aikaan alkoi tulla esiin valkoisia hahmoja tutun musiikin tahdissa. Se oli todella mieleenpainuva syntymäpäiväonnittelu.
Göteborgista, vuonna 1999 jäi mieleen vesisade. Harjoituksissa olimme läpimärkiä. Onneksi esiintyminen saatiin tehdä poutasäällä. Silloin päätimme, että enää emme osallistu kenttäohjelmaan. Niinpä Lissabonissa vuonna 2003 osallistuimme Pohjolailtaan. Sen pääkoreografina oli Tarja Rasimus-Järvinen. Meidän ohjelmamme koostui Muumisaduista, joita Sari Haapasalo luki nuorimmalle esiintyjällemme, Pepille iltasatuina. Olihan se mahtavaa saada esiintyä täydelle jäähallin katsomolle.
Dornbirnissä vuonna 2007 saimme kokea kylän asukkaiden sydämellistä ystävällisyyttä sekä huolenpitoa. He olivat nähneet valtavasti vaivaa tehdäkseen olomme mukavaksi. Oli tulo- ja lähtöjuhla, meidän järjestämä kiitosjuhla, koulu oli koristeltu Suomen lipuilla, oppilaille oli kerrottu Suomesta ja kaikille oli opetettu tervehdys ”Moi”. Lausannesta vuonna 2011 jäi mieleen seikkailut monilla eri kulkuneuvoilla suorituspaikoista toiseen. Voimisteluohjelmissa oli paljon välineitä, telinevoimistelu volttisarjoineen oli edelleen pinnalla, erilaiset akrobaattisuoritukset ja pyramidit sekä nostot sisältyivät melkein joka ohjelmaan.
Viimein koitti odottamani Helsingin Gymnaestrada 2015. Suomi selvisi hienosti tapahtuman järjestelyistä. Valkea lintu-kenttäohjelma oli upea. Helsinkiin oli suunniteltu myös jotakin uutta sisältöä: vapaaehtoisten ohjelma ja Midsummer night, jotka lisäsivät voimisteluväen yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Minä olin ensimmäinen voimistelija perheessäni. Sain äitini innostumaan myös. Hän voimisteli ahkerasti Palokan Naisvoimistelijoissa, jonka yksi perustajajäsen hän oli. Omassa perheessäni on kaksi poikaa, jotka suuntautuivat isän jälkiä palloilulajeihin. Kuitenkin olen voinut iloita, että sisareni tytär on ollut kahdessa Gymnaestradassa Tampereen Naisvoimistelijoiden mukana ja hänen tyttärensä on ollut myös kaksissa suurkisoissa.
