Muutin 1980 kesällä Vilppulasta Jyväskylään. Toimin Vilppulan Naisvoimistelijoiden satu-, tyttö- ja naisryhmien ohjaajana seitsemän vuotta 1973–1980. Kävimme tyttöjen kanssa kaikissa mahdollisissa SNLL:n koulutuksissa, leireillä, tapahtumissa ja kilpailuissa. Tultuani Kypärämäen kouluun Helvi Tursaan jälkeen opettajaksi, otin yhteyttä Tuula Elorantaan, joka toimi JNV:n puheenjohtajana. Sainkin heti pestin Keljonkankaan koulun tyttöjen ja naisten ohjaajana.
Olen liikuntaan erikoistunut luokanopettaja. Sain oman koulun oppilaat innostumaan voimistelusta, joten Kypärämäkeen perustettiin satujumppa- ja tyttöryhmät. Osallistuimme SNLL:n piirin toimintaan: koulutuksiin, leireille ja piirin kilpailuihin. Musiikista Liikkumaan –tapahtumaan, joukkuevoimistelu- ja välinevoimistelukilpailuihin pääsimme valtakunnan tasolle asti. Esiinnyimme seuran juhlissa ja juhlissa ja tietysti osallistuimme suurkisoihin. Rasimuksen Tarjan tyttöjen kanssa oli kilpailua samoin kuin ennen Ruoveden mahtimaisen Maissi Mannisen tyttöjen kanssa Hämeen piirin kisoissa.
1990 oli samana vuonna valtakunnalliset koulun suurjuhlat, Jumppakärpäskilpailut ja SNLL:n Syke 100. Silloin olin liian kovilla monine esiintymisryhmineen ja ohjelmineen, ja oli pakko jättää JNV:n tyttöryhmät, koska koulun liikuntakerhoista en voinut luopua. Ohjasin vielä vuoden 1990-1991 naisia Lohikoskella. Osallistuin senkin jälkeen suuriin SNLL:n tapahtumiin seuran riveissä.
Jäin eläkkeelle vuoden 2005 alusta ja olen esiintynyt siitä lähtien Leidien ryhmässä 11 vuotta ja osallisena kiltaryhmässä. Huomasin seuratyön todellisen merkityksen itselleni oikeastaan konkreettisesti seuran 80-vuotisjuhlissa 1997, johon Tuula minut haki. Olin ensimmäisen kerran pelkkänä katsojana. Olin masentunut mieheni kuoleman jälkeen. Juhlissa koin voimakkaasti sen, mistä jäin paitsi ilman seuratyötä. Liikunnan riemu välittyi esiintyjistä ja herätti lamaantuneen kehoni. Seuratyöstä saa hyvän kunnon lisäksi ikuisia ystäviä, matkoja, luovuutta tuntien ja ohjelmien suunnittelusta, itsevarmuutta ja suurta iloa lasten ja myös itsensä kehittymisestä.
Mukavimmat muistot syntyvät juuri voimistelijoiden kehittymisestä ja onnistumisen ilosta harjoittelurääkin jälkeen. Muistoissa on myös erilaisia tilanteita, kuten Äänekosken piirileirillä 1980-luvulla. Yksi tyttö sairastui kenttäohjelmasta, joten jouduin paikkaamaan häntä. Satoi kaatamalla eikä auttanut muu kuin heittää kuperkeikkaa kuralätäköissä muiden tyttöjen tapaan.
Gymnaestradassa olen ollut kolme kertaa, Dornbirnissä, Lausannessa ja Helsingissä. Kun kerran lähtee mukaan, ei niistä voi jäädä pois. Siellä näkee valtavan vaikeita, upeita ja hienoja suorituksia ja ohjelmia vauvasta vaariin.
Oma voimistelupolkuni on ollut pitkä. Olin 10-vuotias, kun liityin Vilppulan Naisvoimistelijoihin. Ensimmäiset suurkisani olivat 1956 Helsingissä, jotka muistaa ankarasta vesisateesta varsinkin kisamarssin aikana. Minulla ei ole omaa tyttöä jatkamassa perinteitä, mutta moni liikuntaan hurahtanut lapsi ja nuori on saanut kipinän tunneiltani aina liikunnanopettajaksi asti. Heitä on tosi mukava tavata voimistelutapahtumissa. Näin liikkeen kieli ja voimistelun ilo siirtyy sukupolvesta toiseen.
