Oma voimisteluharrastus ja valmentaminen täyttivät elämäni tiiviisti kotikaupungissani Espoossa. Harrastin joukkuevoimistelua Tapiolan Naisvoimistelijoissa, rytmistä voimistelua Espoon Telinetaitureissa ja tuli sitä käytyä Espoon tanssiopiston tunneillakin. Olin myös kouluttautunut valmennushommiin ja silloisen SVUL:n ja SNLL:n koulutusjärjestelmät oli käyty läpi ennen muuttoa Jyväskylään. Olin innokas valmentamaan ja kouluttautumaan.
Vuosi oli 1990 kun minä tyttö marssin Liikuntatieteellisen tiedekunnan aulaan valmiina aloittamaan opinnot ja itsenäisen elämän uudessa kaupungissa. Tuntui hämmentävältä, kun aulan ilmoitustaululta luin ensimmäisenä juuri minulle suunnatun ilmoituksen ”Laura Luopajärvi, otathan pikaisesti yhteyttä Jyväskylän Naisvoimistelijoihin”. Ilmoituksen allekirjoittajana oli seuran silloinen puheenjohtaja Kirsti Partanen. Rekrytointi todella toimi, tuli soitettua Kirstille Liikunnan aulassa silloin sijainneesta kolikkopuhelimesta. Tuntui hienolta, että ennen kuin olin ehtinyt ensimmäisellekään yliopiston luennolle, olin jo saanut valmennus- ja ohjaushommia JNV:stä. Jyväskylä ja JNV tuntuivat heti kodilta.
Olisin halunnut jatkaa vielä kilpavoimistelua Jyväskylässä mutta siihen aikaan omat polveni olivat eri mieltä asiasta, itse asiassa olin aloittanut opinnot kohti liikunnanopettajan hommia vaikka edellisenä keväänä olin saanut lääkäriltä lausunnon jossa minulta kiellettiin juokseminen ja hyppiminen. No hyvin on juostu ja hypitty, joten se siitä lääkärin lausunnosta.
90-luvun alku oli ihanaa aikaa, sain paljon hyviä ystäviä opiskelukavereista ja JNV:stä. Arkipäivät menivät yliopistolla, illat voimistelusaleilla, viikonloput voimistelukisoissa ja kesälomat liiton kursseilla ja leireillä kouluttamassa. Jyväskylä tarjosi myös ihania uusia mahdollisuuksia liikkumiseen, laskettelutouhut saivat aivan uuden ulottuvuuden, kun rinteeseen ehti jopa arki-iltana, varsinaista luksusta mihin Espoon kasvatti ei ollut tottunut. Valmensin tuolloin pieniä rytmisiä voimistelijoita, 5–6-vuotiaita innokkaita tyttöjä, joista niminä voisi mainita mm. Laura Virkkulan, Isa Kankaan (nykyisin Lemmetty) ja Pauliina Viljan (nykyisin Malherbe). Nämä pikkutytöt (nykyisin kaikki jo äitejä) ovat jääneet vahvasti mieleeni Jyväskylän ensimmäisistä valmennusvuosistani. Heidän innostus, ilo ja riemu harjoittelusta vahvistivat minulle käsitystäni siitä, että haluan todella opettaa lapsia liikkumaan. Jotain tarttui myös heihin, sillä kaikki ovat jatkaneet oman kilpailu-uran jälkeen harrastusta valmentajina.
Rytmisen valmentaminen vaihtui joukkuevoimisteluksi ja elävästi on jäänyt mieleen harjoitukset Viitaniemen koulun pienessä näyttämösalissa, tilassa harjoitteli 10–12-vuotiaiden joukkueeni, yhteensä 21 tyttöä. Valmentajapula oli tuolloin ilmeinen ja hommia sai tehdä liukuhihnatyönä. Kisoihin mentiin kolmena joukkueena, kaikki samalla ohjelmalla. Tuosta porukasta muotoutui sitten tulevaisuudessa joukkue Kaksut. Muistan myös oman huoleni joukkueen tulevaisuudesta, kun tiesin itse lähteväni Iisalmeen opettajahommiin. Sain joukkueelle valmentajaksi kotkalaisen Anu Mattilan (nykyisin Jaakkola) jonka tiesin päässeen Liikunnalle opiskelemaan. Anu otti joukkueen valmennettavakseen ja tekikin hyvää työtä vieden Kaksut aina MM-kisoihin saakka.
Iisalmen keikkani jälkeen palasin jälleen Jyväskylään tehden SVoLin aluepäällikön hommia ja siitä sitten seuraava työni olikin jo JNV:n toiminnanjohtajan työ. Lähimpänä esimiehenäni toimi tuolloin seuran puheenjohtaja, rakkaaksi ystäväkseni tullut Tarja Rasimus-Järvinen. Työ oli ihanaa, innostavaa, opettavaista ja välillä todella rankkaa. Ihanat ihmiset loivat mahdollisuuden onnistua ja turvallisessa yhteisössä myös epäonnistumiset siedettiin, otettiin opiksi ja painettiin taas eteenpäin. Nautin kun sain kehittää, luoda uutta, innostaa ja itse innostua seuratyöstä. Samoihin aikoihin valmensin Seireenit joukkuetta yhdessä Heli Katajamäen kanssa. Heli oli JNV:n oma kasvatti ja porskutti myös Liikuntatieteellisen kautta liikunta-alalle. Vuonna 1996 tapasin tulevan mieheni, Jussin, hiihdonopettajakoulutuksessa Vuokatissa. Hän oppi todella nopeasti mitä tarkoitti JNV ja mitä seurayhteisö minulle merkitsi. Sepänkadun JNV:n toimistolta on jäänyt erityisesti mieleen yö jolloin rakentelin Kuperkeikkalehteä olemattomilla ATK-taidoillani ja toivoin saavani sen vihdoin valmiiksi painoa varten. Jussi odotteli suksipussin kanssa, että pääsisimme lähtemään Alpeille laskemaan. Ehdimme lentokoneeseen mutta hieman se juoksuksi meni…
Kisojen lisäksi ihania muistoja on kertynyt Gymnaestradoista. Ensimmäinen Gymnaestradani oli Tanskan Herningissä vuonna 1987. Edustin silloin Tapiolan Naisvoimistelijoita ja olin mukana Helsingin piirin yhteisjoukkueessa hallinäytöksessä sekä Suomen kenttäohjelmassa. Gymnaestrada tapahtumana teki itseeni niin suuren vaikutuksen, että Herningin jälkeen olen osallistunut kaikkiin järjestettyihin Gymnaestradoihin. Olen saanut itse tehdä Göteborgin tapahtumaan Suomen kenttänäytöksen nuorten ohjelman ja viime kerroilla olen ollut rakentamassa JNV:n omia hallinäytöksiä. Vuoden 2007 Itävallan Dornbirnin tapahtumaan emme perheenä uskaltaneet ilmoittautua ennakkoon, koska toinen lapsemme Antti syntyi saman vuoden helmikuun lopulla. Antti osoittautui oikein mainioksi vauvaksi, joten emme nähneet mitään syytä jäädä pois Gymnaestradasta sinäkään kesänä. Muistan elävästi, kun perheemme pölähti paikalle avajaismarssin alkuun. JNV:n porukat nauroivat ja hämmästelivät, kun pesue Härkönen saapui tuplarattaiden voimalla paikalle. Jälkikäteen olen miettinyt, että kahden vaippaikäisen lapsen pyörittäminen kansainvälisessä suurtapahtumassa saattoi joistain muista tuntua haastavalta, jopa hullulta, mutta meistä reissu tuntui ihanalta. Se oli niin Annin kuin Antinkin ensimmäinen Gymnaestrada ja nyt heillä molemmilla on kokemus jo kolmesta Gymnaestradasta.
90-luvun lopulla aloitin jälleen 10–12-vuotiaiden joukkueen valmennuksen, syntyi Vaniljat joukkue jonka kanssa sain kulkea kilpaurheilutaipaleen aina naisten sarjaan saakka. Vaniljat joukkueen tytöt löysivät saman intohimon voimisteluun, joka pitää minua yhä tiukasti kiinni harrastuksessa. Alkuperäisistä Vanskuista Laura Keto voimistelee edelleen kasvattijoukkueessaan ja valmensi pitkään edustusjoukkuettamme Siriusta. Siriuksen valmennustiimiin kuului myös ”alkuperäisvansku” Tiina Vartiainen. Suvi Poutaselle (nykyisin Åberg) harrastuksesta rakentui myös ammatti. Suvi toimii liikunnanopettajana Kisakallion Urheiluopistossa opettaen mm. voimistelua tuleville liikunnan ammattilaisille. On ihanaa bongata omia entisiä valmennettavia esiintymässä ja kilpailemassa yhä vieläkin. Vaniljat-joukkue elää ja hengittää kilpasarjan huipulla edelleen mutta itse jäin Vanskujen valmennuksesta sivuun vuonna 2006. Silloin keskityin ohjaamaan aikuinen-vauva ryhmääni, jossa oma Annini aloitti voimistelu-uransa. Annin kasvamisen myötä ohjaamani ryhmä vaihtui temppukouluksi ja siitä temppukouluryhmästä rakentui pohja JNV:n joukkuevoimistelun C-ikäluokkaan. Nykyiset valmennettavani ovat siis vuosina 2004 ja 2005 syntyneitä neitoja. Toivon ja uskon näkeväni myös nämä tytöt yhä voimistelemassa kahdenkymmenen vuoden päästä.
Nykyisessä työssäni Keski-Suomen Liikunnan seurakehittäjänä, pyörittelen päivittäin kehittyvien organisaatioiden haasteita ja mahdollisuuksia. JNV on ollut jo 100 vuotta kehittyvä yhteisö ja uskon, että se tulee sitä olemaan jatkossakin. JNV:ssä on huikea määrä erilaista osaamista ja ihanaa on se innostus ja ilo mitä voimistelu ja yhdessä tekeminen seurassa synnyttää. Jatketaan yhdessä tekemistä ja nautitaan juhlavuodestamme.
