Lapsuuskodissani urheilu ja sen seuraaminen oli intohimoista. Eteläpohjalainen isäni oli yleisurheilija ja äitini voimistelun harrastaja. Mutta kaikkea urheilua seurattiin. Oli suorastaan ”sivistymätöntä” soittaa meille urheilulähetysten aikana. Jos näin sattui käymään, isäni totesi: ”Ei se ole ainakaan sukulainen”.
Musiikkiopintoihin suuntautuneet isosiskoni totesivat pilke silmäkulmassa, että Kirstillä on tanssitauti. Niinpä vanhempani totesivat parhaaksi viedä minut nelivuotiaana Kuopion Reippaan Naisvoimistelijoiden harjoituksiin. Harrastuksiin kuului voimistelun lisäksi pianonsoiton opiskelua, partiota, seurakunnan kerhoa, balettia ja luistelua. Murrosiän kynnyksellä intohimoksi muodostuivat alppilajit lähes päivittäisine treeneineen ja viikonloppukilpailuineen vieden kaiken vapaa-ajan varhaisaikuisuuteen asti. Voimistelu joutui jäämään vähemmälle, vaikka se niin rakasta olikin.
Järjestötyö koukutti
Aloittaessani vuonna 1970 opiskelut Jyväskylässä liikuntatieteellisessä tiedekunnassa, jatkoin alppihiihtoa. Jossakin vaiheessa 70-luvun puolivälissä kuitenkin löysin mieluisan voimisteluryhmän Puistokoululla, jonka ovella puheenjohtaja Helvi Tursas keräsi jäsenmaksun saman tien. Seurakuntatalolla harjoituksia pidettiin Pipsa Niemisen johdolla. Voimisteluharrastus jäi kuitenkin sillä erää melko lyhyeksi, kun esikoisemme Panu ilmoitti tulostaan. Siihen aikaan ei ollut odottavien jumppaa ja raskaana olevan voimistelua kummaksuttiin. Yliopistolla olin tutustunut lehtori Kaarina Linsuri-Taviin, joka yllätyksekseni vuonna 1979 kysyi minua JNV:n johtokuntaan. Tulin valituksi ja siitä alkoi nyt lähes 40 vuotta kestänyt järjestöura.
JNV:ssa toimin alkuun tiedottajana ja sitten sihteeri-tiedottajana yhteensä nelisen vuotta. Järjestötyö tuntui alusta alkaen mieluisalta, joten samaan aikaan olin myös SVUL:n Keski-Suomen piirin Kuntourheiluvaliokunnassa. Toisen lapsemme Riikan syntymän jälkeen totesin, että kaksi työllistävää vastuutehtävää oli kahden pienen lapsen äidille liikaa. Pitkän pohdinnan jälkeen luovuin JNV:n sihteeri-tiedottajan tehtävistä, mutta jatkoin SVUL:n Keski-Suomen piirin johtokunnassa vielä useita vuosia. Kolmannen lapsemme Pertun ollessa ohi vaippaiän, palasin vuonna 1989 uudelleen seuratyöhön JNV:n johtokunnan varapuheenjohtajaksi. Tuula Elorannan luopuessa puheenjohtajuudesta ansiokkaan ja pitkän puheenjohtajuuden jälkeen, olin seuran puheenjohtaja vuosina 1990-1995.
Seuratyön ja JNV:n muutosten tuulia
70-luvun alkupuolella JNV oli seurana vielä melko pieni ja harjoituksia pidettiin muutamalla koululla. Elorannan Tuulan aikana seura kasvoi lähemmäs 900 jäsenen seuraksi, toiminta monipuolistui ja kilpailutoiminta vahvistui. Seura eli suurta kasvun aikaa 90-luvun alkupuoliskon ja 1996 jäsenmäärä oli jo yli 2000. Jane Fonda, aerobicbuumi ja uudet voimistelutuotteet tekivät tehtävänsä ja harrastajista ”kilpailivat” oikeastaan vain kansalaisopiston ryhmäliikuntatunnit. Kaupalliset ja kansainväliset salit eivät olleet vielä Suomeen rantautuneet.
Seuran kasvu suurseuraksi merkitsi valtavaa työtaakkaa vastuuhenkilöille. Ei ollut tietokoneita, sähköposteja, kännyköitä, monistuskoneita, fakseja, skannereita, nettipankkia, toimistoa. Ajeltiin ja juostiin pitkin kaupunkia vieden kirjoituskoneella, liimaa ja leikkaa menetelmällä laadittuja tiedotteita, jäsenlehtiä ja ohjaajaposteja ohjaajien postiluukuihin ja saleille. Rahastonhoitaja, sihteeri ja tiedottaja olivat erityisen lujilla, kaikki kun tehtiin käsipelillä, ”ruutupaperille”, viranomaistoimistoissa ja pankeissa käyden, ohjaajien ovikelloa rimpauttaen ja asioita parhaassa tapauksessa lankapuhelimella hoitaen. Jyväskylä tuli tutuksi kuin taksiautoilijoille ikään, askeleita kertyi ja tunteja kului. Kun sähköposteja tai kotisivuja ei ollut, tunneista ilmoitettiin Keskisuomalaisessa kalliilla mainoksella ja pylväsmainoksia kiinnitellen. Virheitä ei saanut tulla, vaikka tiedot saamistamme salivuoroista ja ohjaajista selvisivät vasta nippanappa syyskauden alkaessa.
Rahasta oli ainainen pula ja rahankeräysprojekteja mietittiin ja tehtiin jatkuvasti. Oli kirpputoreja, pullonkeräystä, Lenitan muoti- ja matkailunäytöksien organisointia, teatterilippujen myymistä, virkkausta ja kutomista. Ne veivät valtavasti energiaa, vaikka toisaalta lisäsivät yhteisöllisyyden tunnetta. Kuitenkin vuonna 1993 päätimme keskittyä Naisten Askeleeseen ja muutamaan liikunta- ja voimistelupainoteiseen projektiin kuten tapahtumiin ja kilpailuihin. Tämä oli viisas päätös. Olimme jopa niin rohkeita, että uskaltauduimme nurinasta huolimatta nostamaan jäsenmaksuja salivuokrien noustessa ja kaupungin avustuksen pysyessä lähes ennallaan.
Yhteisesti totesimme (ja niin varmaan perheenjäsenemmekin), että seura oli tullut pisteeseen, jossa ilman toimistotiloja ja palkattua työntekijää ei selvittäisi. Lisäksi tarvittiin uudenlaista työnjakoa, projektiryhmiä, valiokuntia ja ohjaajaklubi. Monia iltoja ja viikonloppuja istuttiin yhdessä kehittämään seuran visiota ja kehitysaskeleita. Pidettiin pidempiä yön yli suunnittelupalavereita ja osallistuttiin SNLL:n ja myöhemmin SVoLi:n johtamispäiville, aluetilaisuuksiin ja seuratapaamisiin saaden ideoita muilta seuroilta. Näin saatiin monia uusia ihmisiä sitoutumaan suuren seuran moninaisiin tehtäviin ja silti työtä riitti jokaiselle yllin kyllin. Ihmisten innostus ja jaksaminen oli kyllä käsittämätöntä, sille vieläkin arvostava hatunnosto.
Ensimmäisen toimistohuoneisto hankittiin vuonna 1990 myytyämme monien vaiheiden jälkeen ns. Virtalan tontin. Toimisto auttoi arkistojen, välineiden ja pukujen säilytyksessä sekä kokousten pidossa. Hankittiin kirjoituskone, monistuskone, puhelin ja puhelinvastaaja. Sittemmin pesukone, videokamera, monitori, kasettisoitimia ja uusia voimisteluvälineitä. Oma toimisto tuntui taivaalliselta!
Vuonna 1994 toimisto muutti Väinönkadulle ja entinen toimisto vuokrattiin asunnoksi ohjaajille. Väinönkadulla pääsimme mukaan urheiluyhteisöön, koska siellä toimivat mm. HoNsU, TUL, Keski-Suomen Liikunta ja Keski-Suomen Palloliitto. Tietotekniikka oli kehittynyt ja saatoimme hankkia tietokoneen ja telexlaitteen. Kirsikkana kakun päällä oli Nuoren Suomen Sinettiseura-risteilyltä voittamamme matkapuhelin! Toiminnanjohtajaksi palkattiin Tuija Ukskoski-Ahonen. Välillä oltiin ilman toiminnanjohtajaa, mutta se jäi onneksi väliaikaiseksi. Oma toimisto ja palkattu toiminnanjohtaja lisäsivät seuran saavutettavuutta, tunnettuutta, yhteistyötä muun urheilun kanssa ja toki helpottivat luottamusihmisten työpaineita. JNV:n historiassa siirryttiin uuteen aikaan.
90-luvulla elettiin voimistelussa voimakasta tuotteistamisen aikaa. Oli Kuntotiimi Liikunnaista, vesivoimistelua, HydroBicia, niska-selkäryhmää, naperojumppia, tanssillisia ryhmiä nuorille, tasoryhmiä aerobicissa, miesten tehotreeniä, Liikuntaleikkikoulua, KuntoTrimmiä, SenioRiittaa, KiintoNaista, circuit trainingia, MixTreeniä. Edelläkävijäseurana halusimme vastata ihmisen toiveisiin ja olla trendikkäitä. Kaikkea kokeiltiin, vaikka välillä suorastaan hengästytti. Osasta luovuttiin työllistävinä tai ihmisiä ”sytyttämättöminä”. Osa jäi seuran tuntiohjelmiin pitkäksi aikaa hyvinä tuotteina houkutellen uusia harrastajia seuraan. Kuokkalan Graniitti mahdollisti vuonna 1994 viikonlopputunnit ja kesäjumpat hyvissä olosuhteissa. Syksyllä 1997 seurassa olikin 86 eri ryhmää ja 125 viikkotuntia.
Seuran kasvuun vaikutti varmasti myös tehostunut markkinointi ja viestintä teemalla ”Jumpassa on jujua”. Näyttiin ostoskeskuksissa, ilmaisissa non-stop jumpissa ja ilmaisjakelulehden liitteessä. Uudistettiin seuran logo, painatettiin seurapaitoja, lippiksiä ja kirjekuoria. Teetätettiin pinssejä, kangasmerkkejä ja ryhdyttiin postittamaan jäsenistölle Kuperkeikka-jäsenlehteä.
Omaan puheenjohtaja-ajaltani on erityisesti jäänyt mieleen suomalaisen liikuntakulttuurin rakennemuutokset, kun SVUL alueorganisaatioineen lakkautettiin ja Suomen Liikunta ja Urheilu SLU alueorganisaatioineen perustettiin. Vuonna 1994 syntyi Suomen Voimistelu- ja Liikuntaseurat SVoLi ry kun SNLL, FSG ja TUL:n naistoimikunta ja rytmisen voimistelun jaosto yhdistyivät. Meille kaikille niin tuttua ja rakasta Suomen Naisten Liikuntakasvatusliittoa SNLL:a ei sellaisenaan enää ollut. Yhdessä totuteltiin muutoksiin ja uuteen kulttuuriin.
Yhdessä tehty hyvä työ palkitsi
Yksi menestystarina seuramme historiassa oli Naisten Askel, joka toteutettiin yhdessä Jyväskylän Ladun kanssa. Ensimmäisellä kerralla osanottajia oli 250 ja parhaimmillaan vuonna 1997 osallistujia oli 7300. Tällaisen suurtapahtuman organisointi oli valtava ponnistus vapaaehtoisvoimin toteutettuna ja vaati ympärivuotista työtä sekä kokenutta talkoojoukkoa. Tapahtumapäivän säätä jännitettiin ja monenlaista ilmanalaa koettiinkin helteestä lumimyrräkkään. Seuralle Naisten Askeleen taloudellinen merkitys oli kuitenkin tärkeä ja osallistujien hyvä palaute auttoi sekin jaksamaan.
JNV:n maine osaavana tapahtumien ja kilpailujen järjestäjänä on sekin menestystarina, kiitos osaavien talkoolaisten. Iso järjestämisvastuu koettiin vuonna 1992, kun yhdessä Vaajakosken Kuohun ja Työväen Naisvoimistelijoiden kanssa järjestimme SNLL:n, TUL:n ja FSG:n toiset yhteiset joukkuevoimistelun SM-kilpailut. Samalla seura ja Suomi viettivät juhlavuottaan, molempien täyttäessä 75 vuotta. Tapahtuman väritys oli teeman mukainen – sinivalkoinen. Maine kiiri ja saimme vuosien varrella järjestettäväksemme alueleirejä, aluekilpailuja, aerobic-kilpailua, SVoLin mestaruuskilpailuja ja Musiikista Liikkumaan -tapahtumia. Ne olivat tärkeitä sekä talouden että yhteisöllisyyden kannalta.
Tuula Elorannan puheenjohtajakaudella alkanut valmennus- ja kilpailutoiminnan kehittäminen jatkui ja menestystä tuli piiri- ja aluekilpailuissa sekä valtakunnan tasolla. Valmennus muuttui ammattimaisemmaksi ja pitkäjänteisemmäksi Tarja Rasimus-Järvinen luotsaamana. Merkittävistä saavutuksista iloittiin ja menestys antoi intoa valmentajille, voimistelijoille ja seuran valmennustyön kehittämiselle.
Saimme myös tunnustusta järjestötoiminnastamme. SVUL:n Keski-Suomen piirin harrasteseuraksi JNV valittiin vuosina 1990 ja 1993. Nuori Suomi antoi meille vuonna 1993 Sinettiseuran arvon merkkinä ensiluokkaisesta lasten ja nuorten toiminnasta. Samana vuonna SVoLi nimesi meidät vuoden markkinointiseuraksi ja vuonna 1995 parhaaksi jumppaviikon toteuttajaksi.
Urheilujohtamisen korkeakouluni
Minulla on ollut periaate, että vallan ja vastuun keskittyminen ei ole hyvä asia. Niinpä luovuin seuran puheenjohtajuudesta, kun JNV:n esityksestä tulin valituksi SVoLi Sydän-Suomen alueen luottamustehtäviin ja Keski-Suomen Liikunnan varapuheenjohtajaksi. Repussani vein JNV-vuosiltani valtavasti oppia ja kokemusta, joka oli tarpeen eteeni tulleissa tehtävissä. JNV on ollut urheilujohtamiseni korkeakoulu.
Yksi tehtävä johti toiseen. Minulla oli ilo toimia aikanaan SVoLi:n työryhmissä ja valiokunnissa, liiton hallituksessa ja hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2001 alkaen. Pitkän ja vaativan yhdistymisprosessin jälkeen syntyi vuonna 2004 Suomen Voimisteluliitto SVoLi ry, jonka puheenjohtajana toimin vuoteen 2011 asti. Tämä pesti toi mukanaan useita muita luottamustehtäviä kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Oli hienoa päättää järjestötyö Helsingin World Gymnaestradan 2015 järjestelytoimikunnan puheenjohtajana.
Oli selvää, että matkustaessani pahimmillaan 140 päivää vuodessa luottamustehtävien vuoksi, jäi aktiivinen voimisteluharrastus vähemmälle. Nyt saan nauttia Laura Virkkulan ihanista tunneista, esiintymisistä ja ystävien seurasta Leidien ryhmässä. Ja olla mukana JNV:n satavuotisjuhlavuoden järjestelyissä upeiden ihmisten kanssa. Olen palannut juurilleni, kuin omaan kotiin.
Voimistelu on liikuttanut minua
Vaihtaisinko jotakin menneestä? No, ehkä joitakin kaikkein mustimpia ja hankalampia järjestöarjen päiviä ja hetkiä. Mutta ehdottomasti olen saanut enemmän kun olen voinut antaa. Olen saanut seurata tyttäreni kehittymistä ja menestystä joukkuevoimistelussa ja kilpa-aerobicissa. Olen nähnyt äitini vielä lähes 90-vuotiaana voimistelevan ja esiintyvän kumivanteella Helsingin Naisvoimistelijoiden riveissä. Olen saanut kokea yhdessä tyttäreni ja äitini kanssa Gymnaestradan upeuden.
Olen kasvanut ihmisenä, oppinut uutta, selvinnyt pettymyksistä, kokenut merkityksellisyyttä, saanut rohkeutta, tavannut upeita ihmisiä ja saanut elämänikäisiä ystäviä. Olen kokenut unohtumattomia elämyksiä ja jännityksen hetkiä seurajuhlissa, huoltajana, kisakatsomoissa, esiintymisissä, suurtapahtumissa ja kahdeksassa Gymnaestradassa. Olen tuntenut iloa, liikutuksen hetkiä, liikkumisen riemua ja saanut kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Olen nähnyt JNV:n menestyvän, kehittyvän ja toteuttavan unelmansa, oman salin. Olen kiitollinen ja ylpeä 100-vuotiaasta JNV:stä. Sen toimijoista eilen ja tänään. Toivottavasti voimistelu liikuttaa minua kehollisesti ja henkisesti vielä monia, monia vuosia.